Olen pohtinut paljon omaa uraani opettajana ja valmentajana, sekä ylipäätään jonkin taidon oppimista. Termejä voi käyttää monin eri tavoin, mutta tällä kertaa erotan toisistaan vain kaksi ryhmää: valmentajat ja treenien vetäjät. En tee tätä alentaakseni treenien vetäjiä, sillä he tekevät aivan välttämätöntä ja hiljaista työtä kaikenlaisen seura- ja yhdistystoiminnan eteen.
Teen eron arvostaakseni valmentajia.
Minä olen ”vetänyt treenejä” jostain 1990-luvun loppuvaiheista lähtien. Harjoittelin silloin hyvin pientä kamppailulajia nimeltä Chinese Boxing, ja koska olin käynyt treeneissä pisimpään, opettaja pyysi minua vetämään treenit, mikäli itse joutui olemaan poissa.
Saavuin siis satunnaisesti pyydettäessä pelipaikalle ja aloin organisoida sen harjoituskerran tekemistä. Komensin jengin riviin ja sanoin mitä nyt ruvetaan tekemään. Katselin päältä ja huusin numeroita. Jos joku ei muistanut jotain suoritusta, näytin mallia.
Tätä on treenien vetäminen.
Henkilö voi olla miten hyvä tahansa siinä varsinaisessa asiassa, mutta jos hän ei osallistu enempää harjoittelijan oppimisen prosessiin, hän ei ole valmentaja. Hän on järjestelijä, organisaattori tai fasilitaattori.
Hän ei valmenna, hän mahdollistaa harjoitustilanteen.
Olen ollut myös valmentaja.
Ura Turku Wing Tsunissa 2005-2016
Tammikuussa 2005 perustin seuran, jonka nimeksi myöhemmin vakiintui Turku Wing Tsun. Olin juuri palannut takaisin Suomeen ja otin haltuuni vanhan chinese boxing -ryhmän. Toimin sen pääopettajana vuoteen 2016 asti.
Parhaimmillaan vedin kolmet aikuisten ja yhdet junnutreenit viikossa. Heinäkuisin sali oli kiinni, mutta harjoittelimme satunnaisesti puistossa.
Jos laskee kahden 90 minuutin viikkotreenin vauhdilla 11 kuukautta vuodessa kymmenen vuoden ajan, siitä kertyy 880 harjoituskertaa ja noin 165 täyttä kahdeksan tunnin työpäivää. Se on noin 6,5 kuukautta normaalia toimistotyöläisen työaikaa.
Luvusta puuttuu omat harjoittelut, järjestetyt harjoitusleirit eli seminaarit, saadut ja annetut yksityistunnit, sekä toisten opettajien kanssa käydyt pitkät keskustelut lajin olemuksesta.
Ja tietysti suunnittelutyö.
Kun vedin seuraa, suunnittelin harjoitusohjelmat koko vuodelle. Aika ajoin mietin millä tasolla kukin harjoittelija on ja mitä pitää tehdä, että hän pääsee eteenpäin. Meillä oli opettajien koulutusta, jossa mietimme mitä ylipäätään mikin kohta harjoitusohjelmassa tarkoittaa, miksi jotakin harjoitusta tehdään ja kuinka hyvä siinä juuri siinä kohtaa oppimisen prosessia pitää olla.
Suunnittelin paljon sitä, miten uudet harjoittelijat tulee mukaan niin, että se on niille mahdollisimman vaivatonta. Olin itse hankalassa elämäntilanteessa joutunut odottamaan kuukausia päästäkseni uuden harrastuksen pariin ja se tuntui tarpeettomalta.
Halusin, että uudet harjoittelijat sitoutuvat nopeasti lajiin, ryhmään ja erityisesti ihmisiin. Törmäytin eri tasoisia edistyneempiä harjoittelijoita aloittelijoiden kanssa, jotta kumpikin oppisi mahdollisimman paljon ja nopeasti.
Kun saa henkilökohtaista ohjausta, oppii nopeammin. Kun joutuu itse selittämään asiaa toiselle, oppii syvemmin.
Olin hyvin huolissani oikeiden toistojen määrästä. On erilaisia tapoja opettaa vaikeitakin tekniikoita, mutta tärkeää on, että oppilas saa riittävän oikean suorituksen heti ensimmäisillä kerroilla, koska virheiden poisoppiminen on älyttömän työlästä. Mutta ei niin, että täydellisyyden tavoittelu rajoittaa toistojen määrää.
Oppimisessa on siis tasapainoteltava laadun ja määrän välissä.
Mietin eri tekniikoista sitä, mikä niissä on kaikkein olennaisinta harjoituksen idean ja syvimmän olemuksen hahmottamiseksi. Vaikka ei osaisi tehdä suoritusta, jossain kohtaa se onnistuu, kun tietää mitä siinä haetaan.
Järjestin muistaakseni viisi kesäleiriä, joihin tuli oppilaita kaikista Suomen sisarseuroista ja opettajia muilta mailta. Muutin käytäntöä niin, että opettajat eivät poistuneet enää muiden leiriläisten joukosta, vaan olivat lähes 24/7 harjoittelijoiden käytettävissä kaikenlaisille kysymyksille, joihin omat paikallisopettajat eivät osanneet vastata.
Rohkaisin oppilaitani kyselemään myös asioita, joihin luulee tietävänsä vastauksen, koska joskus se, MITEN opettaja kysymystä käsittelee, on tärkeämpää kuin MITÄ hän siihen lopulta vastaakaan.
Toimimme aluksi Shaolin Dojon alla. Olimme itsenäinen seura, mutta vuokrasimme harjoitusaikaa Shaolinin lukujärjestyksen reunaehdoilla.
Alusta asti unelmanani oli oman salin avaaminen ja se koitti vihdoin vuonna 2015. Vuokrasimme harjoitustilan autokorjaamon yläkerrasta. Lisäsimme lajitarjontaa ja järjestimme enemmän leiritoimintaa.
Olin kuitenkin ollut jonkin aikaa uupunut ja valmentajuuteni oli muuttunut taas pelkäksi treenien vetämiseksi. Uusi sali antoi vähän buustia, mutta ei riittänyt palauttamaan kaikkea pontevuutta.
Vuonna 2016 keskustelin parhaiden harjoittelijoideni kanssa, jotka olivat jo aiemminkin auttaneet ”vetämällä treenejä”. Koko salin olemassaolo oli pitkälti heidän ansiotaan. He olivat jo niin hyviä, että pystyivät ottamaan ryhmän haltuunsa. Koko seuran oli parempi jatkaa harjoittelua ilman minua, koska minä en enää pystynyt heitä palvelemaan sillä tasolla kuin ennen.
Turku Wing Tsun toimii edelleen aktiivisesti ja olen iloinen siitä panoksesta, jonka olen lajille paikkakunnalla antanut. Kyllä minua aina välillä vähän syyhyttää palata takaisin, mutta jotenkin se olisi ehkä myös vähän epäreilua. Ilmestyä kuin isäntä takaisin taloon, vaikka sitä isännän tuoliin ei istuisikaan.
Kokemus muokkaa näkemystä
Pitkä kamppailu-ura on myös vahvistanut vahvuuksiani.
Minä näen ihmisten liikkeitä silloin, kun ne itse näkee pelkkiä asentoja. Minun silmissäni etäisyys on aikaa ja kulmat etäisyyttä. Minä hahmotan raajojen liikkumisia, etäisyyksiä ja kulmia todennäköisesti paremmin kuin keskivertojantteri.
En ole ampumaseurani paras ampuja, enkä varmaan edes kärkikymmenyksessä. Mutta tiedän yhden tai kaksi asiaa valmentamisesta.