Onnettomuuksia, joissa metsästäjä saa jonkinlaisen fyysisen vamman tapahtuu 10-20 kappaletta vuodessa. Ihminen kuolee joka toinen vuosi.
Mies kuoli Kuusamossa metsästysaseen lauettua vahingossa. Metsästäjät olivat metsästyksen päätteeksi menneet mökille. Sisätiloissa käsiteltiin metsästyskivääriä, jonka oli luultu olevan tyhjä. Kivääri kuitenkin laukesi, ja luoti osui vieressä olevaan mieheen. (HS/STT 10.10.2020)
Teerijahdissa ollut metsästäjä ampui vahingossa noin 45 metrin päässä maakuopassa ollutta, toiseen metsästysseuraan kuulunutta metsästäjää. Haulit osuivat metsästäjää niskaan. (Yle, 12.20.2020)
Ylläolevat uutistiedotteet on siis molemmat tämän viikon ajalta.
Pari vuotta sitten metsästäjä kuoli ilmeisesti kaaduttuaan passissa ja hänen oma haulikkonsa laukesi. Vuotta aiemmin koira kuoli, kun metsästäjän ampuma laukaus lävisti karhun ja osui koiraan. Onnettomuuksia on siis kaikenlaisia. Yhtenäistä niille kaikille on se, että ne ovat vahinkoja, joita mikään määrä taitoa tai kokemusta ei voi kokonaan estää.
Rutiinit laskevat onnettomuuksien riskiä
Vaikka taito ei estä onnettomuutta, tietyt rutiinit laskevat niiden riskiä merkittävästi.
Riski on sama asia kuin todennäköisyys. Se tarkoittaa, että kun itse asiaa eli metsästystä tapahtuu riittävän usein, onnettomuus tapahtuu. Väistämättä ja vääjäämättä. Sitä ei voi kokonaan estää, vain vähentää.
Vaikka lentäjät käyvät läpi kattavan koulutuksen heillä riittää silti aikaa ja mielenkiintoa turvallisuusselvitykseen ennen jokaista lentoa.
Metsästykseen puolestaan kasvetaan vähän kisällimeiningillä, jossa jokaisen tavat ja tottumukset ovat vähän erilaisia. Lisäksi suomalaiset eivät ole tottuneet hössöttämään turhista, vaan luotetaaan siihen, että asialliset hommat hoidetaan.
Hössöttämällä voi estää koko joukon onnettomuuksia ja eräänlainen turha häveliäisyys lisää niitä.
”Aseen tyhjentämisen jälkeisen kuivalaukauksen klik-ääni aiheuttaa levottomuutta läsnäolijoissa.” Näin kokenut metsästäjä kertoi minulle. Ase pitäisi päästää vireestä niin, että kliksahdusta ei kuule.
Vastasin että minun piireissäni kliksahduksen puuttuminen aiheuttaa levottomuutta. Kun minä kuulen, että kaverilla naksahtaa, tiedän hänen tyhjentäneen aseen. Mielestäni on typerää ajatella, että aseen vireen poisto liipaisimesta painamalla olisi jotenkin yltiöinnokasta ja liipaisinherkkää sähläystä. Jos taas pelkää, että ase menee siitä rikki, pitäisi ehkä tarkistaa omaa asennoitumista työkaluunsa.
Päivitys: Nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että aseen käsittelyn yhteydessä automaattisesti tuleva tyhjälaukaus on huono asia. Silloin tyhjälaukaus tulee tehtyä silloinkin kun sitä ei ajattele. Lähes refleksinomaisesti esimerkiksi latausliikkeen seurauksena.
Tavallaan tämä yksi tarkistusvaihe nyt jää tekemättä ja erittäin huonolla tuurilla ase menee kaappiin patruuna pesässä. Mutta nämä selkärangasta tulevat automaattiteot yleensä eivät tapahdu kaappiin laitettaessa vaan jonkun muun käsittelyn aikana. Ja silloin sen kovan patruunan ampuminen tyhjälaukauksen aikana on vahinko sekin, jota ei pitäisi tapahtua.
Vireestä päästäminen iskuria saattamalla niin, että laukausta ei tapahtuisi vaikka patruuna pesässä olisikin, tuntuu oudolta ajatukselta sekin. Siinä on ikäänkuin tehnyt varmistuksen, joka ei kuitenkaan varmistanut yhtään mitään. Päin vastoin, saattaa saattaa valheelliseen käsitykseen aseen turvallisuudesta.
Tiedän ihmisiä jotka laittavat aseen kaappiin vireessä. He painavat liipaisinta vain ampuessaan, kuivaharjoitellessaan, asetta huoltaessaan tai tuomarin niin käskiessä. Mutta kuivalaukaus ei kuulu heidän normaaliin aseen tyhjennysrutiiniinsa.
Suurin osa tuntee Jeff Cooperin turvasäännöt, jos ei nimeltä niin ainakin ajatukseltaan. Tai jos ei kaikkia, niin edes ne tärkeimmät.
Tässäkin lauseessa oli jo monta pyöristystä, jonka reunoille jää muutama epävarma tapaus. Vaikka turvasääntöjä ääneen toistamalla ei onnettomuutta suoraan estetä, parantaa se kuitenkin välillisesti tietoisuutta riskipaikoista. Oppiakseen ihminen tarvitsee toistoja ja palautetta. Ihan kuten koirakin.
Jos jokainen meistä sanoo ääneen, jos kaverin ase vahingossa osoittaa itseemme, opimme kiinnittämään huomiota myös omaan aseeseemme. Jos jokainen patruunoista tyhjennettävä ase pitäisi aina näyttää kaverille, sekin opettaisi meille sen, että turvallisuus on meidän yhteinen asiamme.
Jos ainoa palaute, on onnettomuus, emme opi koskaan.
Turvallisuus ei ole asia, minkä jokainen hoitaa omalla tahollaan yksinään.